Koko viime vuoden neuloin ihan hurjana villasukkia. Tammikuussa päätin, että nyt sukkahommat saa riittää ja opettelen uusia juttuja. Suunnittelin tekeväni jokaiselle lapselle jotain mitä en ole ennen tehnyt, tai teen sen ainakin erilailla.
Tammikuun toisella viikolla, yhtenä yönä, äitini (jonka omaishoitajana olen ollut jo monta vuotta) sairaus paheni ja hän menetti kaiken toimintakykynsä.
Edellisenä päivänä puhuimme presidentinvaaleista ja seuraavana päivänä hän ei enää pystynyt liikkumaan, eikä tuntenut minua, ainokaistaan.
Nyt äiti on ollut osastohoidossa kaksi kuukautta ja elämänhalu alkaa vähitellen palata.
Enää hän ei itke ja silitä minua poskesta ja sano, että "äiti tuli".
Hiljalleen heräävä ruokahalu ja hetki pyörätuolissa on toive siitä, että elämä palaa ja asiat järjestyy, tavalla tai toisella.
Toiveikasta, vaikka muisti on sekaisin ja toimeliaisuus riittää juuri syömiseen, niin hukassa olevan ahdistus ja pelko on pois.
Nyt eletään ja katsotaan.
Parin viikon kuluttua on palaveri, jossa hyvinvointialue pyrkii saamaan äidin takaisin kotihoitoon
Puikot ja lanka on minun meditointini. Omaa aikaa ja ajattelemattomuutta, olla paikalla ja silti omassani. Nämä tekstiä sekoittavat lanka-asiat olen tehnyt tammi-helmikuussa. "Pakopaikka-sukkia" syntyy edelleen, mutta se suotakoon toistaiseksi.
Ensimmäinen lapsi sai pöyheän pipon ja toinen lapsi pipon sekä hartioita lämmittävän kaulurin.
Kolmaskin lapsi vei pipon mennessään.
Mietinnässä mitä neljännelle tekisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti